Järjestöistä valtionhallinnon jatke?

Miksi niin moni poliittinen päättäjä on valmis siirtämään järjestöjen rahoituksen momentiksi ministeriön talousarvioon? He eivät näe muutoksessa mitään ongelmaa – päinvastoin: pitävät ratkaisua hyvänä, kun järjestöjen rahoitus tulee päätettäväksi ”ihan niin kuin mikä tahansa muu menoerä”. Niinpä niin.

Olen yrittänyt huolellisesti kuunnella tätä keskustelua. Yritän avata kansalaisyhteiskunnan luonnetta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi protestanttisen kristillisyyden lähimmäisvastuun, tasavaltalaisen kansallisuusliikkeen aatteiden ja työväenliikkeen solidaarisuuden eetokselle. Näin rakentui ihmisten tasa-arvoa, kohtuullisen tasaista tulonjakoa ja universaaleja sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja edustava hyvinvointivaltio myös Suomeen.

Demokratian ja hyvinvointivaltion taustalla oli erityisesti 1800-luvun loppupuolella virinnyt kansalaisyhteiskunta. Se kanavoitui kahteen haaraan: poliittisiksi puolueiksi ja kansalaisjärjestöiksi.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta koostuu kaiken kaikkiaan vapaasta kansalaistoiminnasta, järjestöjen ja säätiöiden toiminnasta, kirkkokuntien ja uskonnollisten järjestöjen toiminnasta, ammattiyhdistystoiminnasta, puolueiden toiminnasta, pienimuotoisesta osuustoiminnasta ja vapaasta sivistystyöstä. Vapaa kansalaistoiminta on kokenut uudenlaisen nousun sosiaalisen median suomien mahdollisuuksien myötä.

Kansalaisyhteiskunta ja demokratia on nähty niin tärkeiksi arvoiksi, että molempia on päätetty myös tukea taloudellisesti järjestöavustuksina ja puoluetukena.

Puolueiden tehtävä

Poliittisten puolueiden tehtävä on luoda jäsenistöstä ja kannattajakunnasta nouseva visio yhteiskunnan kehityksestä, sen ihanteista, arvoista, periaatteista ja päämääristä. Toteuttaakseen näitä ihanteitaan puolueet pyrkivät maksimoimaan valtansa edustuksellisen demokratian kautta. Se on aivan oikea ja kunniallinen tavoite.

Päämääränä on saada eduskuntaan sellainen määrä voimaa, että puolue päätyy hallitusvastuuseen. Hallitukset pyrkivät politiikka-, resurssi-, tieto- ja toimeenpano-ohjauksella ohjaamaan valtionhallintoa haluamaansa suuntaan. Koalitiohallitukset Suomessa ovat johtaneet ehkä vakaampaan kehitykseen kuin mitä on maissa, joissa on kaksipuoluejärjestelmä. Suomessa myös pysyvä virkakunta edustaa jatkuvuutta.

Hyvinvointivaltion vastuulla on pitää huolta – niin on poliittisesti yhdessä päätetty – universaalisti kansalaisten turvasta sekä tulonsiirtoina että palveluina. Päävastuu tulonsiirroista on valtiolla. Sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluista päävastuun kantavat runsaan vuoden päästä hyvinvointialueet. Nyt vastuu on pääosin kunnilla.

Sosiaalipolitiikassa ja terveyspolitiikassa universalismilla tarkoitetaan etuuksia tai palveluita, joihin kaikilla on yhtäläinen oikeus ja joka rahoitetaan pääosin verovaroin. Vaikka niin sanotun identiteettipolitiikan myötä puolueilla on herännyt kiinnostus ajaa osin pientenkin erityisryhmien asemaa, niin tämä universalistisen järjestelmän kehittäminen on niiden vastuulla.

Järjestöjen tehtävä

Kansalaisyhteiskunnan järjestöillä ei ole – hieman yksinkertaistaen sanottuna – vastuuta tästä universaalista järjestelmästä. Niiden tehtävä on pitää kohderyhmiensä asiaa esillä. Järjestöt auttavat täysivaltaiseen kansalaisuuteen ja osallisuuteen niitä, joilla sairauden, vamman, köyhyyden tai sosiaalisen pulman vuoksi on hankaluuksia tavoittaa itseohjautuvaa kansalaisuutta ja joita universaali järjestelmä ei riittävästi tunnista tai palvele.

Sinänsä hyvän ja tavoiteltavan universalismin haasteina ovat usein keskivertopalvelut, jotka eivät tunnista erityisryhmien erityistarpeita eikä kulttuurista monimuotoisuutta. Kysymys ei ole pahasta tahdosta eikä välinpitämättömyydestä vaan isojen järjestelmien rakentamisen logiikasta.

Poliittisesti ohjatun hyvinvointivaltion – toteutui se sitten valtiona tai hyvinvointialueena – ja autonomisen järjestökentän suhde on parhaimmillaan oikealla tavalla jännitteinen. Tämä jännitteinen ja kuitenkin yhteistyöhön perustuva toimintamalli vie universaalia järjestelmää yhä herkemmäksi tunnistamaan erilaisia ryhmiä ja niiden tarpeita.

Historia tuntee myös monia järjestöjen kehittämisiä innovatiivisia palveluita, jotka on hyviksi havaittu ja niistä on tullut osa universaalia palvelujärjestelmää. Järjestö on siltä osin täyttänyt tehtävänsä.

Terve sparraus- ja kirittämissuhde turvattava

Jos järjestökenttä liitetään valtionhallinnon jatkeeksi ja sen tukeminen momenttikohdaksi, tämä edellä kuvattu sparraus- ja kirittämissuhde katoaa. Tilalle tulee valtionohjaus.

Eipä ole kaukaa haettu myöskään se, että tulevaisuudessa järjestöjen tehtävät määritellään kussakin hallitusohjelmassa puettuna niin sanottuun ohjelmalliseen rahoitukseen. Ohjelmallisessa rahoituksessa ei ole sinänsä mitään pahaa, jos se kohdistuu vain osaan rahoituksesta ja jos sen tematiikka nousee aidosti järjestökentän tunnistamista haasteista.

Sama koskee niin sanottua ilmiörahoitusta. On hyvä tunnistaa laajoja, kansallisia ilmiöitä ja tarttua niihin. Mutta tämäkään rahoitus ei saisi määrätä kaikkea. Miksi?

Sosiaali- ja terveyserot vaihtelevat Suomessa suuresti hyvinvointialueittain – ja jopa seudullisesti ja paikallisesti. Laajoilla haarukoilla laaditut kansalliset ohjelmat eivät välttämättä tavoita myöskään heikkoja tai hiljaisia signaaleja uusista uhista tai ongelmista. Siksi tulee kunnioittaa järjestöjen autonomiaa ja niiden mahdollisuutta määrittää oma missionsa ja tehtävänsä.

Avustusta saaneet aina myös tili- ja vastuuvelvollisia

Edellä olevista näkökohdista käsin edustan kantaa, että järjestöjen tukemista ei saisi alistaa ”normaaliin” virkamiesvalmisteluun ja osaksi normaalia budjettitaloutta. Kantaani voi pitää saivarteluna ja hiusten halkomisena.

Missään nimessä en tarkoita sitä, että järjestöt eivät olisi saamastaan tuesta vastuussa. Autonomian vaaliminen ei merkitse sitä, etteivätkö kansalaisjärjestöt olisi tili- ja vastuuvelvollisia saamistaan avustuksista ja niiden tarkoituksenmukaisesta käytöstä. Niiden on kannettava vastuunsa varojen käytön tuloksellisuudesta ja vaikuttavuudesta.

Eikä tässä kaikki. Niiden on rohkeasti edistettävä ja puolustettava toimintansa vaikuttavuutta silloinkin, kun jonkun kohderyhmän osalta ei ole realistisesti osoitettavissa parantumista, toipumista tai sosiaalisten ongelmien ratkaisua vaan toiminnassa on kyse ihmisarvoisen elämän mahdollistamisesta.

Nyt tarvittaisiin Suomeen taas kunnon kansalaisyhteiskuntastrategia. Maailma ja myös Eurooppamme on täynnä varoittavia esimerkkejä, mitä tapahtuu, kun kansalaisyhteiskunta nujerretaan.

Kun uusia järjestötoiminnan rahoitus- ja hallintomalleja kehitetään, olisi tärkeää käydä keskustelua kansalaisyhteiskunnan perimmäisestä luonteesta ja merkityksestä.

Jorma Niemelä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s