Vierasblogi: Onko kaupankäynnissä sijaa inhimillisille prosesseille?

MarkkuN_B2

VIERASBLOGI – Linjanveto siitä, että järjestöjen sosiaalipalvelujen palvelutuotanto kuuluu automaattisesti markkinoille, on monella tavalla ongelmallinen, sanoo pitkän linjan vaikuttaja sosiaalineuvos Markku Niemelä.

Hänen mukaansa keskimääräiset palvelukuvaukset ja tuotteistukset, kilpailutusten keskeiset elementit, eivät tavoita sitä inhimillistä kirjoa, joka päivästä toiseen rakentuu uusiin asentoihin.

– Jollei sitä huomioon oteta, ei myöskään saada aikaan niitä hyvinvointivaikutuksia ja -hyötyjä, joihin julkisen järjestämin palveluin pyritään, todetaan Markku Niemelän doktriini.fi-vierasblogissa.

Sosiaalipalvelut ovat alun pitäen ja suurelta osin eri järjestöjen innovoimia ja kehittämiä jo 1800-luvulta alkaen. Järjestöjen toiminta on olemukseltaan sosiaalista, ihmisten välisiin vuorovaikutus- ja luottamussuhteisiin perustuvaa.

Sittemmin kunnat ja vastikään yritykset ovat sosiaalipalveluja työkseen ottaneet.  Sosiaalipalvelut koostuvat sekä ”sosiaalisesta” että ”palvelusta”.  Viimeaikojen kehityksestä, sitten vuosituhannen vaihteen, on syntynyt vaikutelma, että sosiaalinen on heikkenemässä.

Palvelut ovat muotoutumassa yhä enemmän liiketoiminnaksi, jonka logiikka seuraa enemmänkin kaupankäyntiä ja teollisia tuotantoprosesseja. Sosiaaliset suhteet ja siteet ja niiden merkitys ovat unohtumassa.

Viime vuosien kokemus antaa opetuksen, että miltei kaikki mahdollinen kuuluu markkinoille.

Tuija Braxin selvitystyösään toistama linjanveto siitä, että järjestöjen sosiaalipalvelujen palvelutuotanto kuuluu automaattisesti markkinoille, on monella tavalla ongelmallinen.  Kuntien varovaisuus kilpailuasioissa pitää varsin alhaalla sen tulkinnan riman, jossa katsotaan, jotta mikä kuuluu kilpailutuksin markkinoille ja mikä ei.  Viime vuosien kokemus antaa opetuksen, että miltei kaikki mahdollinen kuuluu markkinoille.

Jos mietitään tilanne, jossa vaikeavammainen, kehitysvammainen nuori aikuinen (keskimäärin noin 25-vuotias) siirtyy lapsuuden kodista ’asumispalveluihin’, niin mitä siinä oikeastaan tapahtuu. Siirtyykö hän lapsuudenkoti -nimisestä tuotantoyksiköstä toiseen vaikkapa ”Koivukoti” -nimiseen asumispalvelutuotantoyksikköön? Yhdeltä tuottajalta toiselle?

Onko muutos lähinnä sopimustekninen? Rinnastettavissa vaikkapa siihen, että auton huolto siirtyy merkkikorjaamosta ”autohuolto jokiselle”? Tai taloyhtiön kiinteistöhuoltofirma vaihtuu? Tai siirrytään käyttämään uuta pesulaa? Tehdään uusi diili tuotettavista palveluista?

Ei ole verrattavissa, ei ainakaan kirjoittajan yli 30-vuotisen työkokemuksen mukaan.

  1. Ensinnäkin lapsuuden perhe työstää muutosta vuosia yhdessä lapsensa ja usein koko suvun sekä vertaisten kanssa. Muutos ulottuu eri osapuolten tunteisiin, ajatteluun, vuorovaikutukseen ja lukuisiin käytännön kysymyksiin. Jospa lapsi ei sittenkään muuta? Mitä siitä seuraa? Jospa myöhemmin jne. Väliin voi tulla jokin ulkoinen pakottava tekijä, esim. vanhemman sairaus.
  2. Samalla asiaa puidaan useita vuosia – ainakin vielä – monissa kunnissa sosiaalityöntekijän ja muiden työntekijäin kanssa. Pohditaan vaihtoehtoja ja muutoksen vaikutuksia. Toisinaan tämä tuki ei toimi.
  3. Kun on päästy vaiheeseen, jossa todetaan, että on muutoksen aika, aletaan etsiä sopivaa ratkaisua. Eri vaihtoehtoihin halutaan tutustua, ehkä kokeillakin mm. lyhytaikaishoitoina joitakin vaihtoehtoja. Tämä vaihe voi olla vuosien mittainen. Vanhemmille voi myös vertaisten kanssa syntyä ajatus yhdessä lähteä rakentamaan lastensa tulevaisuutta. Lapset ovat usein tuttuja jo koulusta.
  4. Kun sopiva vaihtoehto löytynyt, alkaa esim. omaisten taholla pohdinta ja tunnustelu: voiko luottaa? Kohtelevatko he (siis vaikka ”Koivukodin” henkilökunta ja taustavoimat) lastamme arvostaen ja hänen yksilölliset tarpeensa ja yksilöllisyytensä huomioiden, onko palvelu turvallista, osataanko epilepsiakohtauksen tuskin huomattavat ensimerkit tunnistaa, ymmärretäänkö lapsen kieltä, kommunikaatiota, joka perustuu suurelta osin eleisiin ja ilmeisiin sekä muutamiin äännähdyksiin, voiko hän käydä säännöllisesti ulkoilemassa, kirjastossa ja muissa tutuissa paikoissa. Sadat ja tuhannet kysymykset risteävät vanhempien ja läheisten ja totta kai myös vaikeavammaisen nuoren mielessä.
  5. ”Koivukodista” löytyy pari työntekijää, joiden kanssa vuoropuhelu alkaa toimia. Alkaa syntyä ajatus, että voidaan luottaa, aletaan suunnitella muuttoa, jota kukaan osapuolista ei miellä kertakaikkiseksi, hetkessä tapahtuvaksi ”luovutukseksi”, vaan vähittäiseksi muutokseksi. Alkuaikoina omaiset voivat viipyä enemmän nuorensa luona tai päinvastoin. Ratkaisut voivat olla monet.
  6. Omaisten ja henkilökunnan (sekä tuottajan taustaorganisaation) kesken tapahtuu vähittäinen ja osittainen vastuun siirto, myös emotionaalisella tasolla, jonka luotettavuudesta osapuolten on vakuututtava.
  7. Kotona asuessa vammainen nuori oli osa tiettyä sosiaalista yhteisöä, nyt se sosiaalinen yhteisö laajenee ja hieman myös muuttuu. Sen yhteisön keskeisiä voimia ovat nimenomaan luottamus, vuorovaikutus, osin jopa rakkaus ja osin kiintymys. Muodolliset sopimukset ja päätökset muodostavat vain yhden kiven perustuksessa.
  8. Samaan aikaan on uudelleen rakennettava kaikki ne suhteet ja järjestelyt, jotka liittyvät muiden sote-palvelujen ja muiden yhteiskunnan palvelujen käyttöön. Lapsuuden kodissa asuessaan omaiset – useimmiten jompikumpi vanhemmista – huolehtivat koordinaattorien tehtävistä, joiden avulla tarvittavien palvelujen käyttö onnistui. Palvelun tuottajalta on löydyttävä henkilö, joka vastaa koordinaatiosta vuodesta toiseen.
  9. Ajan kuluessa suhteet muokkautuvat asteittain, uusia ihmisiä (kuten uusia työntekijöitä) liittyy luottamuspiiriin, joitakin poistuu eri syistä. Lopulta vanhemmat voivat luottaa siihen, että he voivat kuolla rauhassa ja on ihmisiä, jotka vastaavat heidän lapsensa hyvinvoinnista.

Kun ajattelemme keskittyvää hoivateollisuutta tehostettuine tuotantoineen, kilpailutuksineen ja kaupallisine ja muodollisine sopimuksineen, on kysyttävä mihin väliin sopivat esimerkissä kuvatut inhimilliset ”prosessit”. Erittäin vaikeasti ovat yhteen sovitettavissa.

MarkkuN_C
Markku Niemelä hotellivieraana Saksassa

Kuvaamani muutos on joka ainoan perheen ja nuoren osalta erilainen, vaihteleva. Räätälöintiä tarvitaan pääsääntöisesti.  Keskimääräiset palvelukuvaukset ja tuotteistukset, kilpailutusten keskeiset elementit, eivät tavoita sitä inhimillistä kirjoa, joka päivästä toiseen rakentuu uusiin asentoihin.

Jollei sitä huomioon oteta, ei myöskään saada aikaan niitä hyvinvointivaikutuksia ja -hyötyjä, joihin julkisen järjestämin palveluin pyritään. Tuotetaan kyllä palveluja, mutta ne eivät vastaa kenenkään konkreettisen ihmisen tarpeisiin tai jos vastaavat, vain satunnaisesti, vaan jäävät enemmänkin rituaaleiksi. Palveluista liukenee niiden vaikuttavuuden kannalta välttämätön sosiaalinen.

Esimerkin kaltaiset yksilöä, perhettä ja yhteisöä koskevat sosiaaliset muutokset ja kehityskulut ovat sosiaalipalveluissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Markku Niemelä

YTM, sosiaalineuvos

Yksi kommentti artikkeliin ”Vierasblogi: Onko kaupankäynnissä sijaa inhimillisille prosesseille?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s