Järjestöt politiikan vai markkinoiden puristuksessa?

Yhteiskuntatieteiden tohtori Riitta Särkelän väitös ”Järjestöt julkisen kumppanista markkinoiden puristukseen. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen muutos sosiaalipalvelujen tuottajana 1990–2010” (Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 40, 2016) on äärimmäisen tärkeä historiallisen murroskauden tarkastelu, jolla on merkitystä myös nyt meneillään olevassa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa.

Särkelä tarkastelee hallitusten, ministeriöiden, Raha-automaattiyhdistyksen, Euroopan unionin ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen kannanottoja ja toimia aikoina, joissa että julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja alettiin tarkastella taloudellisesta, erityisesti liiketaloudellisesta tehokkuusnäkökulmasta ja vasta toissijaisesti sosiaalisesta näkökulmasta käsin.

Vaikka hallituksilla on selviä painotuseroja, Särkelän mukaan ”hallituspuolueiden peruseetos ei muuttunut koko tarkastelujaksoni aikana”. Särkelän mukaan kaikki kolme suurinta puoluetta, keskusta, kokoomus ja sosialidemokraatit, olivat eri hallituskoalitioissa tekemässä päätöksiä, jotka hiipien muuttivat järjestöjen aseman sosiaalipalvelujen tuottajana kuntien kumppanista markkinoiden puristukseen.

sarkelaRiitta Särkelä on ollut keskeinen toimija tarkastelujakson aikana niin kansallisessa kuin eurooppalaisessakin sosiaalipolitiikassa. Huolellisena tutkijana hän avaa mahdolliset sidonnaisuutensa, jotka saattavat vaikuttaa tarkasteluun.

Pidän väitöskirjaa erinomaisen arvokkaana. En luetteloi sen monia merkittäviä tuotoksia, vaan tarkastelen sen kehystymistä kulloiseenkiin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Niin erinomainen katsaus kuin Särkelän väitöskirja onkin, sen kokonaiskehystä vaivaa monille sosiaalipoliitikoille tyypillinen ongelma. Särkelä näkee, että niin Ahon kuin Lipposen hallituksilla oli ”julkisen sektorin sopeuttamisen paradigma” (s. 330-331). Sivulla 84 väitöskirjan tekijä kyllä mainitsee, että ”taloudellinen kehitys ja harjoitettu talouspolitiikka luovat reunaehtoja sosiaalipolitiikalle ja myös järjestöjen toiminnalle”. Väittelijä kuitenkin kertoo rajaavansa talouspolitiikkaan liittyvien kysymysten tarkastelun tutkimuksen ulkopuolelle, vaikka ”kyseisillä tekijöillä onkin yleisessä mielessä merkitystä tarkastelemani ilmiön kannalta”.

Järjestöihin kohdistuva politiikka tapahtuu väitöskirjan kuvauksessa tältä osin ikään kuin neutraalissa tyhjiössä. Jos valtion kassa alkaa olla tyhjä ja koko valtion luottokelpoisuus on hupenemassa, tilanne on omiaan synnyttämään vastuullisissa poliitikoissa sellaisia ”paradigmoja”, joilla tilanne vakautetaan. Totta kai ideologiset erot markkinaliberalismiin suhtautumisessa vaikuttavat, mutta tulkinnoissa olisi kannattanut ehkä ottaa huomioon se, miten globalisaatio alkoi vaikuttaa kansallisten talouksien liikkumavaraan ja mikä kulloinkin oli valtiontalouden todellinen tilanne.

Toki voidaan todeta, että vaihtoehtoja on. Miksi sitten hallitukset leikkaavat, vaikka niiden väri vaihtuu?

Nostan esille toisen, edelliseen liittyvän teeman. Kansalaisjärjestömiehenä ilolla luen, kuinka ”sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat kehittyneet ja niiden toiminta on muuttunut aina yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa” ja kuinka ”järjestöt ovat tulkinneet muutosta, reagoineet ihmisten tarpeisiin ja muuttaneet omaa toimintaansa vastaamaan kulloisenkin toimintaympäristön haasteita” (s. 82). Riitta Särkelä nostaa esille myös sen, kuinka erityisesti erityisryhmien kohdalla järjestöt ovat kyenneet luomaan palveluja.

Toisen tutkimuksen aihe olisi kuitenkin se, ovatko järjestöt kyenneet itse luomaan riittävän innovatiivisesti uusia ratkaisuja, jotka vastaavat taloudellisiin reunaehtoihin ja vaatimuksiin. Järjestöt ovat toimineet toki julkisen talouden joustovarana; kunnat ovat leikanneet maksusitoumuksista ja ostopalveluista kriisitilanteissa. Suuri kysymys on se, olisiko löydettävissä enemmän aivan uudenlaisia, talouden niukkuudessa toimivia ratkaisuja? Ja onko välttämätön muutos omassa toiminnassa tunnistettu riittävän ajoissa?

Tohtori Särkelä toteaa, että sosiaali- ja terveysjärjestöt eivät ole monoliittinen, vaan erilaisia tavoitteita ajava monimuotoinen ja -arvoinen toimijakenttä (s. 342). Erilaisia painotuksia varmaan on ollut. Särkelän kritiikki Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:ä kohtaan on mitä ilmeisemmin oikeutettu, jos ja kun sen edustajat eivät ole olleet riittävästi valveilla työryhmissä. Ja se on luettava epäonnistumiseksi.

Kuitenkin YTY:ssä tehtiin myös laajaa selvitystyötä kilpailutuksen ongelmista. Tekstistä ja lähdeluettelosta puuttuu mm. YTY:n professori Vuokko Niiraselta tilaama selvitys ”Sosiaali- ja terveyspalveluiden kilpailuttaminen – sosiaalipoliittinen näkökulma”. Sen perusteella YTY:n virallinen kanta oli sekä kriittinen että epäileväinen kilpailutuksen laajentamiseen.

YTY:n vaikuttamistyön tuloksena voi nähdä sen, että sosiaali- ja terveysministeriön vuoden 2003 kansalaisjärjestöstrategia ”sisälsi hyvin monia järjestöille myönteisiä linjauksia” (s. 204). Siinä todettiin muun muassa, että kansalaisyhteiskunnan toimivuudella ja elävyydellä oli itseisarvonsa. Samalla se tuottaa konkreettisia taloudellisia hyötyjä ehkäistessään ja vähentäessään sairauksia, sosiaalisia ongelmia sekä niihin kohdistuvaa palveluntarvetta. Peruslinjaus palveluista oli, että yleishyödyllinen eli järjestöjen toiminta erityisryhmille varmistetaan, vaikka sitten toisaalta löytyy pehmennyksiä linjaukseen.

On aivan eri lähtökohta, jos järjestöt nähdään vain hyvinvointivaltion paikkaajina kuin että jos toimiva kansalaisyhteiskunta nähdään itseisarvollisesti hyvinvoinnin ja demokratian lähtökohtana. Silloinen stm:n kansalaisjärjestöstrategia osoittaa melkoista järjestöjen paikan uudelleen asemoimista.

Riitta Särkelä toteaa johtopäätöksissä, että ”mikäli sosiaali- ja terveysjärjestöt haluavat tulevaisuudessa onnistua vaikuttamisessaan ihmisten oikeuksien ja järjestöjen aseman puolustamisessa, se edellyttää vaikuttamisen pohjautumista hyvään sosiaali- ja terveyspoliittiseen asiantuntemukseen, ihmisten tarpeista lähtemiseen ja hyvään yhteiseen, aidossa vuoropuhelussa synnytettyyn tavoitetilaan” (s. 343).

Perin aiheellinen on varoitus puoluepoliittisista kompromisseista. Rinnalle voisi nostaa myös sen, että järjestöjen kannattaisi ottaa valtiontalouden haasteet vakavasti eikä sortua esimerkiksi puoluepolitiikkaa seurailevaan retoriikkaan.

Vanhasen hallituksen aikana luotua Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaa tulisi vahvistaa – sitä ollaan jälleen kokoamassa seuraavalle kaudelle. Mutta vielä tärkeämpää on vaikuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa niin, että järjestöjen asema ja tehtävä ei murennu kansainvälisen pääoman puristuksessa ja että järjestöt kykenevät jälleen myös uudistumaan ajan haasteiden myötä. Riitta Särkelän väitöskirja ”Järjestöt julkisen kumppanista markkinoiden puristukseen” antaa monia hyviä eväitä toimintastrategian luomiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s